Mä kaipaan metsään. Hiljasuuteen. Rauhaan.
Viikko sitten tein taas upean reissun. Rinkka painoi, vettä vihmoi kasvoille, pitkospuilla oli liukasta. Mutta kaikki se palkitaan aina kun pääsee perille majapaikkaan. Sitä ei voi käsittää miten mun mieli lepää tuolla puolikaruissa oloissa. Kun nuotion liekkejä katselee, unohtaa kaiken muun. Siinä hetkessä voi vain olla. Siihen en kyllästy. Aika menee kuin siivillä, olemalla vain.
Yö oli pitkä ja pimeä. Vatsa täynnä hyvää ruokaa ja vieressä kaks tärkeetä, oli hyvä käydä nukkumaan. Yö meni koiranunta nukkuen kun tulta oli pidettävä läpi yön, mutta sekään ei haitannut. Silloin ehti ajatella ajatuksiaan, miettiä miettimisiään... Yöllinen tähtitaivas oli upea. Upein mitä olen koskaan nähnyt. Siellä pimeässä metsässä, siinä täydellisessä hiljaisuudessa, tähtitaivaan alla, tunsin itteni pienemmäksi kuin koskaan. Silti tiesin että olin turvassa. Uutta reissua odottaen...
