Piilossa.

Kun istuu metsän keskellä ja vain tuuli humisee ympärillä, voi hetken tuntea olevansa piilossa kaikelta...

Ehkä joku lähelläsi.

Ehkä joku lähelläsi
voisi olla ystäväsi.
Sinulle tahtoisi kertoa sen,
surunsa vuoren kokosen.

Ja jos itse juuri nyt
olet surusta väsynyt,
anna toisten lohduttaa,
tulla viereesi istumaan.

(Eppu Nuotio, kirjasta Näin pienissä kengissä)

Minua pelottaa.

"Minua pelottaa, kuiskasi pienin lapsista ja tarttui Nuuskamuikkusen hihaan.
 Pidä vain kiinni minusta, niin kaikki menee hyvin, lohdutti Nuuskamuikkunen"

(Vaarallinen juhannus, s.122)

Umpihankee ja unelmia

Mitä kummaa? Kesäkuva, vaikkei kesästä oo tietoakaan. Niinpä.

Eilen aamulla lähdin matkaan ystäväni kanssa. Odottamamme patikointireissu oli vihdoin käsillä. Vettä satoi taivaan täydeltä kun pakkasimme rinkkojamme auton perään. Meitä se ei haitannut, naurua riitti ja iloa siitä että metsä odotti meitä taas vieraakseen.

Saimme auton parkkiin. Samaan aikaan saapui toinen auto. Tervehdimme. He olivat menossa viereiselle laavulle ja kysyivät mihin me olimme menossa. Nyökkäsimme vastakkaiseen suuntaan. "Tuonne!" He katsoivat hitaasti metsään jossa lunta oli vielä paljon, eikä polusta merkkiäkään. "Ahaa, just", he tuumasivat, ja niin tiemme erkanivat.

Täytyy myöntää että matka oli pitkän tuntuinen. Rinkka painoi. Lunta oli paljon ja se oli märkää ja upottavaa. Ylitimme ja alitimme kaatuneita puita... Tähystelimme ja tutkailimme. Oi sitä tunnetta kun mökin katto tuli vihdoin näkyviin. Viritimme tulet ja laitoimme kahvivedet kiehumaan. Kun kengät ja sukat kuivuivat nuotion ääressä, laitoin jalkaani lämpimät villasukat ja muistin tämän kuvan. Pakko todeta että onhan se kiva että se kesäkin kohta saapuu meitä lämmittämään...

Ihan hiljaa vain.

Pysyn tässä.
Kuuntelen sua.
Vaistoan että olet surullinen.
Minäkin maltan olla tässä,
nyt, ihan rauhassa.
Ollaan ihan hiljaa,
kuunnellaan maailmaa.