My angel.

Tää enkeli on vanha. Se on kulkenut mun isoäidin mukana jo kauan. Tää enkeli kantoi mukanaan kynttilää, kunnes se katkesi. Niin kai joskus käy. Valo sammuu... Joskus hetkeksi, joskus lopullisesti...

My cat.

My cat.

Boxing.

Tää päivä oli huikea, mun elämässäni. Jonkun muun elämässä se ei ehkä olisi ollut mitenkään special, mutta mun oli.
Mä olin päivän tulitikkutehtaan tyttö. Yhden marraskuisen kylmän päivän. Toi paikka oli niin täynnä tarinoita ja elämää, että saattoi vain arvailla mitä kaikkea noitten betoniseinien sisällä oli tapahtunut.
Mun harrastukseni siirrettiin päiväks valokuvaajaystäväni ehdotuksesta noihin karuihin maisemiin. Ehdotus oli rohkea ja suostuminen vielä rohkeampaa, mutta lopputulos oli upeaa.
Tämän projektin tulen muistamaan ihan aina. Kiitos Ilkka!

Kynttilän liekki...

"Rakkaus on lumivalkoinen..."

It´s me.

Valoa pimeydessä

Valoa pimeydessä...
Kaunista lämmintä valoa.

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa...

Syntyi pitkä hiljaisuus.
Sitten Nuuskamuikkunen sanoi hitaasti: -Olisi kauheata jos maapallo särkyisi. Se on niin kaunis.

(Muumipeikko ja pyrstötähti s.45)

Piilossa.

Kun istuu metsän keskellä ja vain tuuli humisee ympärillä, voi hetken tuntea olevansa piilossa kaikelta...

Ehkä joku lähelläsi.

Ehkä joku lähelläsi
voisi olla ystäväsi.
Sinulle tahtoisi kertoa sen,
surunsa vuoren kokosen.

Ja jos itse juuri nyt
olet surusta väsynyt,
anna toisten lohduttaa,
tulla viereesi istumaan.

(Eppu Nuotio, kirjasta Näin pienissä kengissä)

Minua pelottaa.

"Minua pelottaa, kuiskasi pienin lapsista ja tarttui Nuuskamuikkusen hihaan.
 Pidä vain kiinni minusta, niin kaikki menee hyvin, lohdutti Nuuskamuikkunen"

(Vaarallinen juhannus, s.122)

Umpihankee ja unelmia

Mitä kummaa? Kesäkuva, vaikkei kesästä oo tietoakaan. Niinpä.

Eilen aamulla lähdin matkaan ystäväni kanssa. Odottamamme patikointireissu oli vihdoin käsillä. Vettä satoi taivaan täydeltä kun pakkasimme rinkkojamme auton perään. Meitä se ei haitannut, naurua riitti ja iloa siitä että metsä odotti meitä taas vieraakseen.

Saimme auton parkkiin. Samaan aikaan saapui toinen auto. Tervehdimme. He olivat menossa viereiselle laavulle ja kysyivät mihin me olimme menossa. Nyökkäsimme vastakkaiseen suuntaan. "Tuonne!" He katsoivat hitaasti metsään jossa lunta oli vielä paljon, eikä polusta merkkiäkään. "Ahaa, just", he tuumasivat, ja niin tiemme erkanivat.

Täytyy myöntää että matka oli pitkän tuntuinen. Rinkka painoi. Lunta oli paljon ja se oli märkää ja upottavaa. Ylitimme ja alitimme kaatuneita puita... Tähystelimme ja tutkailimme. Oi sitä tunnetta kun mökin katto tuli vihdoin näkyviin. Viritimme tulet ja laitoimme kahvivedet kiehumaan. Kun kengät ja sukat kuivuivat nuotion ääressä, laitoin jalkaani lämpimät villasukat ja muistin tämän kuvan. Pakko todeta että onhan se kiva että se kesäkin kohta saapuu meitä lämmittämään...

Ihan hiljaa vain.

Pysyn tässä.
Kuuntelen sua.
Vaistoan että olet surullinen.
Minäkin maltan olla tässä,
nyt, ihan rauhassa.
Ollaan ihan hiljaa,
kuunnellaan maailmaa.

Pieni mökki.

Mä pelkäsin tuota mökkiä pienenä. Se oli asumaton jo silloin. Muistan ne lukemattomat kerrat kun ohitin tuon mökin niin vimmatusti polkien ettei jalat meinanneet riittää, ja kuinka talven hämärässä juoksin sen ohi taakseni katsomatta.

Kun vuosi sitten näihin aikoihin kohtasin ihmisen jolle mökki nykyään kuuluu, tajusin kuinka paljon hän pienestä lahosta asumiskelvottomasta mökistään piti, kaikesta huolimatta. Se oli perintö. Side johonkin jota ei enää ollut. Haluaisin antaa tämän kuvan hänelle jos se vain olisi mahdollista...

Lunta sataa hiljalleen... Teen kuin lapsena, nostan kasvoni taivasta kohden, suljen silmäni. Hiljaisuus on kaunein ääni. Lumihiutaleet sulaa kasvoilleni...

Osaan tulla onnelliseksi tästä hetkestä. Lumihiutaleista.

Raskaan taakan nuo puut jaksavat kantaa. Sitkeästi. Kestävät ylväinä pohjoisen tuulen ja tuiverruksen tietäen että vielä helpottaa...

Taas aurinko nousee...

Aurinko, sä oot täällä taas. Paista mulle. Valaise mun päiväni, valaise mun matkani. Ihana aurinko!

Shh...

"Minun täytyy miettiä hetkinen"... (Nuuskamuikkunen)

Reissumiestä vaisto vie, älä kysy minne johtaa tie...

"Reissumiestä vaisto vie, älä kysy minne johtaa tie..."
 Tuo biisi kosketti mua jo pienenä. Silloin en vielä ymmärtänyt kuinka suuri maailma onkaan, ja minä pieni siellä kulkemaan. Elämä vie. Omat polut on tallattava. Välillä eksyttävä.
Reissumiehen sielu voi päästä perille, mutta matkateko ei lopu koskaan...

Kiireetön kulkija voi huomata sydämiä kulkiessaan... <3