Pieni mökki.

Mä pelkäsin tuota mökkiä pienenä. Se oli asumaton jo silloin. Muistan ne lukemattomat kerrat kun ohitin tuon mökin niin vimmatusti polkien ettei jalat meinanneet riittää, ja kuinka talven hämärässä juoksin sen ohi taakseni katsomatta.

Kun vuosi sitten näihin aikoihin kohtasin ihmisen jolle mökki nykyään kuuluu, tajusin kuinka paljon hän pienestä lahosta asumiskelvottomasta mökistään piti, kaikesta huolimatta. Se oli perintö. Side johonkin jota ei enää ollut. Haluaisin antaa tämän kuvan hänelle jos se vain olisi mahdollista...

Lunta sataa hiljalleen... Teen kuin lapsena, nostan kasvoni taivasta kohden, suljen silmäni. Hiljaisuus on kaunein ääni. Lumihiutaleet sulaa kasvoilleni...

Osaan tulla onnelliseksi tästä hetkestä. Lumihiutaleista.

Raskaan taakan nuo puut jaksavat kantaa. Sitkeästi. Kestävät ylväinä pohjoisen tuulen ja tuiverruksen tietäen että vielä helpottaa...

Taas aurinko nousee...