Mä kaipaan metsään. Hiljasuuteen. Rauhaan.

Viikko sitten tein taas upean reissun. Rinkka painoi, vettä vihmoi kasvoille, pitkospuilla oli liukasta. Mutta kaikki se palkitaan aina kun pääsee perille majapaikkaan. Sitä ei voi käsittää miten mun mieli lepää tuolla puolikaruissa oloissa. Kun nuotion liekkejä katselee, unohtaa kaiken muun. Siinä hetkessä voi vain olla. Siihen en kyllästy. Aika menee kuin siivillä, olemalla vain.

Yö oli pitkä ja pimeä. Vatsa täynnä hyvää ruokaa ja vieressä kaks tärkeetä, oli hyvä käydä nukkumaan. Yö meni koiranunta nukkuen kun tulta oli pidettävä läpi yön, mutta sekään ei haitannut. Silloin ehti ajatella ajatuksiaan, miettiä miettimisiään... Yöllinen tähtitaivas oli upea. Upein mitä olen koskaan nähnyt. Siellä pimeässä metsässä, siinä täydellisessä hiljaisuudessa, tähtitaivaan alla, tunsin itteni pienemmäksi kuin koskaan. Silti tiesin että olin turvassa. Uutta reissua odottaen...

Aamusella.

Tuossa rannalla olen istunut lukemattoman monta kertaa. Katsellut vain. Kuunnellut vain. Se on paikka johon aina hakeudun. Se on paikka jossa on häivähdys pyhää. Jotain kaunista ja herkkää nuo kohmeiset kaislat viestittää... minä huomasin ne.

Enkeleitä
tähänkin 
päivään


<3

Aamusella.

Aamun usvaa ja hiljaisuutta.

Hei syksy.

Mä istuin tänään puuvajan portailla, nautin mustaa kahvia, ja ajattelin sua Syksy.
Villasukat jalassa ja pipo päässä mietin, kuinka ihanaa että oot taas täällä.

Mä sitten rakastan sua Syksy.
Sun kauniita värejä, sun hehkua.
Niitä pimeitä iltoja, kun voin sytyttää kynttilän ja ihastella liekin kauneutta.
Ajattelen aina että liekki on kuin ystävä.
Sen voi nähdä aina, mutta pimeässä sillä on aivan erityinen tehtävä...
Mä rakastan sitä kun voin kulkea pimeässä metsässä, ja pelätä vähän...

Mä rakastan sun sadetta, sitä sellaista tihkusadetta, joka hyväilee kasvoja.
Rakastan sun viimaa ja myrskyä. Silloin suljen silmät ja annan sun raivota...
Kestän sen kyllä. Onko ne sadepisarat sun kyyneleitä. Suretko säkin jotain Syksy?

Rakastan tummaa yötä ja tähtitaivasta. Voisin istua loputtomiin tähtitaivaan alla ja vain katsella.
Joskus mä nään tähden lentävän ja mietin voinko enää toivoa mitään enempää...

Ja kun kaikki on ohi, Syksy, tulee kaunis hiljaisuus. Luonto uinuu ja lepää.

Kestää sitkeästi kaiken mitä eteen tuleen, tietäen että vielä aurinko nousee ja sulattaa...

Haaveita.

Näin syksyn tullen mun mieli kaipaa pohjosen tuuliin. Ajatteleen ajatuksia, miettimään miettimisiä. Vaeltamaan yksinäisiä polkuja. Hiljentymään.

Kullanhohtoista väriä. Sadetta kasvoilla. Hiljaisuutta. Pimeyttä. Tähtitaivasta. Kylmyyttä. Niin karua ja kaunista.

Aamuhetki.

Tää on tää ihana aika, kun aurinko ja minä heräillään yhtäaikaa. Ilmassa jo syksyn tuoksu. Viileä ilma. Aamun rauha ja kiireettömyys. Tuossa laiturilla, tuolla penkillä, usein istun. Kuuntelen hiljasuutta, hengitän. Vieressä rakas koiraystävä, nauttien sekin. "On vapautta kuunnella metsän huminoita, kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita, ja elää elämäänsä, elää elämäänsä", lauloi Irwinkin aikoinaan...

Mun elämääni.

Irwinin sanoin: "Maailma on kaunis ja hyvää elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille, ja mielen vapaus, mielen vapaus." Ja juuri niin se on. Kun tajuaa pysähtyä katsomaan ympärilleen. Kun oppii tuntemaan itsensä. Kun huomaa elävänsä yhtä ja ainoaa elämäänsä, huomaa paljon muutakin. Toivottavasti nautit blogistani, edes pienesti.